Taivas itkee!

Ja nii o tehty myökii. Suruu työstetty jokkaine tahoillaa ja välil yheskii. Hanna kirjottel yhten päivä: Jos appiukost luopumine o näi perhana vaikeeta. Nii miu vanhemmat saavat luva luvata oleman kuolemattomii ❤ Lauantain ol sit se raskain päivä, saattaa Jopi-ukko viimeselle matkalle. Kaunis tilaisuus kirkos. Ku Riku-kanttori laulo…Mun sydämeni tänne jää, kun aika on mun mennä pois…ei varmaa yhtää silmänurkkaa ollu kuivan. Ukon elämäkumppani suru käsikosketeltavis, kuus vuotta yhteistä aikaa. Raskas kattoo poikie perheitte suurta suruu, oisi halunnu hypätä kirkopenkis ja sulkee heijät kaikki syllii ❤  Saku ja Otto ol suru murtamii, itkust ei meinannu tulla loppuu. Aurinko paisto hautajaiste aja, vast muistotilaisuuve aikan käi sadekuuro. Muistotilaisuuvest mie ja Ossi istuttii papi vieree, muute hää ois jääny liia erillee muust väest. Eikäpä siin mittää, mukava mies, oon tuntenu hänet 21 vuotta. Monis samois tilaisuuksis oltu. Pitkä ja raskas ol päivä. Kotmatkal käytii viemäs kynttilät Jopi-uko ja miu isä Topi-uko hauvoille. Viel illemmal tul armastukse kans puhheeks, ettei jaksa vielkää ymmärtää, uskoo, et Jopii ei ennää oo ku muistoissa. Ei voi hälle huuvella äit-mummo pihalt, eikä halata tavates. Surutyö jatkuu, nyt jo hituse helpompan, aika ajoi tulloo viel varmast koskettammaa, itkettämmää. Onneks pojil koulu alkanu, saavat muuta ajateltavaa. Sunnuntain käytii poikii kans pirtil pulikoimas, yhes vaihees huomasi et Saku muuttu hiljaseks, jät uimise vällii, makoil saunalauteel. Annoi häne olla sanomatta mittää ja sit koht mentiikii uimaa. Vähäks hänel ol hauskaa, ku mie en osannu tehä kuperkeikkaa järves, kellahi kylellei. Nyt sais satteet painuu huitsinevadaa, alkaa jo kyllästyttää. Kuuves vappaa viikko menos, ensviikol töihi. 

Advertisement